|
Guaraní-intiaanit kruunaavat nimettömän papin piikkiseppeleellä, sitovat hänet ristille ja heittävät virran vietäväksi. Roland Joffén ohjaaman Linnakkeen alkukohtaus päättyy jylisevään vesiputoukseen ja jesuiitan kuolemaan. Sademetsän asukkaat odottavat kostoa ja valmistautuvat surmaamaan jokaisen tunkeilijan. Heillä on syytä pelätä, sillä orjakauppa kukoistaa 1750-luvun Etelä-Amerikassa.
Pelko riepottelee myös Jeremy Ironsin näyttelemää isä Gabrielia, espanjalaista jesuiittaa, joka seuraa surmansa saaneen papin jalanjälkiä viidakon vihreään pimeyteen. Hän pysähtyy lehvien keskelle, paljastaa kangaskääröstään oboen ja alkaa soittaa. Jousiaan jännittävät intiaanit laskevat aseensa ja istuvat kuuntelemaan sävelmää, joka on Ennio Morriconen ansiokkaan uran kauneimpia teemoja.
Musiikki pelastaa jesuiitan hengen, vaikka intiaanipäällikkö pikaistuksissaan rikkookin oboen. Yksi intiaaneista poimii kahteen osaan isketyn soittimen virrasta ja ojentaa palaset isä Gabrielille. Oboeta ei voi enää korjata, mutta lähetystyön myötä intiaanit oppivat itse valmistamaan soittimia Euroopan oopperalavoille ja konserttisaleihin. Viidakkoon hiipinyt sivistys ei kuitenkaan suo heille rauhaa.
Vuonna 1986 valmistuneen laatuelokuvan viipyilevä rytmi seuraa vapain vedoin todellisia tapahtumia. Ohjaajan edellinen elokuva, Kuoleman kentät, kertoo punaisten khmerien hirmuhallinnosta, jossa perheet revitään erilleen ja uhrit peitetään joukkohautoihin. Linnake puolestaan kuvaa ihanneyhteisön rakentamista. Uhka on molemmissa elokuvissa läsnä: Kuoleman kentissä se on sisäinen ja Linnakkeessa ulkoinen.
Robert De Niron näyttelemä Rodrigo Mendoza virittää ansalankoja, jotka lauetessaan vangitsevat intiaaneja verkkoihin. Tunteeton orjanmetsästäjä rakastaa kuitenkin kahta ihmistä: Carlottaa ja Felipe-veljeään, jonka hän surmaa kaksintaistelussa saatuaan selville kolmiodraaman. Mendoza ei kykene antamaan anteeksi — itselleen. Isä Gabriel haastaa hänet hyvittämään tekonsa ja vapautumaan synnistä.
Vastentahtoinen Mendoza sitoo syntiä kuvaavan taakan selkäänsä ja kohtaa tuskallisen taipaleen päätteeksi intiaanit, jotka tunnistavat hänet piinaajakseen. Päällikön käskystä veitsi leikkaa taakan pois ja armahdetusta Mendozasta tulee jesuiitta. Pian nousee uusi uhka: poliitikot haluavat sulkea lähetysasemat ja orjuuttaa intiaanit, joita voi puolustaa vain kahdella tavalla. Kumpi voittaa: miekka vai sana?
Kirjoitus on julkaistu myös kotisivullani.
”Onkos, Leila, sinulle syntynyt käsitystä siitä mihin sinä täältä menet?” kysytään 12 vuotta vankilassa viettäneeltä Leila Steniltä tämän saatua armahduksen Postia pappi Jaakobille -elokuvan alussa. Sisimpänsä kiveksi kovettanut entinen elinkautisvanki päätyy kaltereiden takaa pappilaan, missä harmaakaihin sokaisema Jaakob Ljube kaipaa uutta avustajaa.
”Ja postia pappi Jaakobille”, huutaa aamuvirkku posteljooni ja kilauttaa polkupyöränsä kelloa tuodessaan kirjeitä lahoavaan pappilaan. Vastentahtoinen Leila ottaa nipun, heittää osan kirjeistä kaivoon ja kirjoittaa papin sanelusta vastaukset esirukouspyyntöihin. Eräänä päivänä kirjeiden tulo loppuu ja papin sielunrauha suistuu sijoiltaan. Onko hän tarpeeton?
Klaus Härön ohjaama Postia pappi Jaakobille on yksi viime vuosikymmenen parhaimmista kotimaisista elokuvista. Televisiota varten kuvattu teos päätyi elokuvateattereihin, kun sen visuaaliset ansiot huusivat tilaa valkokankaalta. Kumpuilevat maalaismaisemat, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon kivimuurit ja pappilan uneliaat varjot ohjaavat katsojan armon äärelle.
Sadepisaroiden ruoskima krusifiksi ja liedellä viheltävä teepannu alleviivaavat elokuvan verkkaista rytmiä, joka on nykyajan levottoman viihdevyöryn antiteesi. Dani Strömbäckin haikea pianoteema myötäilee maisemien linjoja ja upottaa kuulijan usvaiseen tunnelmaan. Viipyilevä elokuva ei jaarittele tai saarnaa: tuntiin ja varttiin mahtuu kaikki olennainen.
Uskon ja epäuskon kysymykset yllyttävät päähenkilöt sisäiseen jaakobinpainiin, josta syntyy elokuvan jännite. Kaarina Hazardin vähäeleisesti näyttelemän Leilan ja Heikki Nousiaisen esittämän pappi Jaakobin ristiriita kiehtoi yleisöä: kansainvälisesti palkitun elokuvan näki lähes satatuhatta katsojaa ja se nimettiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi.
Hymähdellen esirukouspyyntöihin suhtautunut Leila alkaa tuntea katumusta ja kalastaa kaivoon heittämiään kirjeitä. Yhdessä posteljoonin kanssa hän yrittää palauttaa pappi Jaakobin elämänilon. Esirukouspyyntöjä kaipaava ja elämäntyönsä merkitystä epäilevä pappi huokaa: ”Ajattelin, että minä teen tämän häntä varten. Ehkä olikin päinvastoin.”
Leilan heiluttaessa leipäveistä ja nujertaessa yöllisen tunkeilijan, voi katsoja havaita papin näkevän enemmän kuin antaa ymmärtää. ”Sinä olet vielä täällä?” pappi ihmettelee toivonsa menettäneen Leilan yrittäessä hirttäytyä. Koskettavassa loppukohtauksessa Leila löytää armon kirjeestä, joka antaa viimein vastauksen elokuvan alussa esitettyyn kysymykseen.
Kirjoitus on julkaistu myös kotisivullani.
Vuoden ensimmäisen päivän perinteeseen kuuluu Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertti, joka on järjestetty vuodesta 1941 lähtien. Huomenna Wienin filharmonikkoja astuu johtamaan Daniel Barenboim. Musikaaliset keräilijät haalivat kokoelmiinsa konsertin levytyksiä eri vuosilta. Omia suosikkejani ovat Willi Boskovskyn ja Herbert von Karajanin viimeiset uudenvuoden konsertit vuosilta 1979 ja 1987. Molemmilla levyillä Tonava kaunoinen (kuuntele valssi) soljuu kauniisti kohti Radetzky-marssia, johon konsertti perinteisesti päättyy.
Itävaltalaiselle sotamarsalkalle sävelletty Radetzky-marssi innosti ensiesityksen kuulijat taputtamaan rytmikkäästi musiikin tahdissa - ja tämä perinne jatkuu myös uudenvuoden konsertissa. Herbert von Karajan innostuikin johtamaan orkesterin lisäksi myös yleisöä (kuuntele marssi). Johann Strauss vanhemman Radetzky-marssi esitetään Johann Strauss nuoremman Tonava kaunoisen jälkeen sen takia, että loppujen lopuksi isä saa aina viimeisen sanan. Toivotan lukijoilleni riemukasta uutta vuotta.
Joulu voi olla muutakin kuin tyrkkiviä kyynärpäitä ja kauppakeskuksissa kaikuvaa melusaastetta. Etsin joulurauhaa musiikista, joka johdattaa ajatukset pois kiireestä. Plácido Domingon levyttämä Sacred Songs on koskettava johdatus pyhyyden lähteille. Sain kerran osallistua hänen konserttiinsa Helsingin olympiastadionilla, mutta oheisessa katkelmassa tenori esiintyy Milanossa yhdessä norjalaisen Sissel Kyrkjebøn kanssa (katso katkelma).
Andrea Bocellin levyttämä Sacred Arias vie mietteeni aina ikuiseen kaupunkiin. Albumin erikoispainoksen mukana saa dvd-levyn, johon on taltioitu Santa Maria sopra Minervassa pidetty konsertti. Lukuisien taideaarteiden lisäksi sokean tenorin taustalla näkyy suomalaisille omistettu Capranica-suvun kappeli. Andrea Bocellin laulama Adeste fideles tuo jouluun juhlavaa ja harrasta tunnelmaa (katso katkelma).
Luciano Pavarotti levytti vuonna 1976 joululevyjen klassikon, joka saavutti suuren suosion ympäri Eurooppaa ja maailmaa: O Holy Night on myös oma suosikkini näistä kolmesta lyhyesti esittelemästäni levystä. Franz Schubertin säveltämä Ave Maria kuuluu luonnollisena osana jokaiseen jouluun - ja Luciano Pavarotti osasi esittää sen sykähdyttävällä tavalla (katso katkelma). Toivotan lukijoilleni rauhallista joulua.
Ranskalaisilta taiteilijoilta on totuttu odottamaan viehkeää kepeyttä, mutta aina stereotypiat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Tästä on todisteena Francis Poulencin ooppera Dialogues des carmélites, jonka hän sävelsi yli kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän sai vaikutteita Wolfgang Amadeus Mozartilta, jonka säveltämän Don Giovannin loppukohtauksessa katumaton elostelija sysätään helvettiin.
Yleensä oopperat tulvivat petosta ja kuolemaa, mutta Don Giovannin päähenkilöstä poiketen Dialogues des carmélites’n uhrit ovat viattomia. Oopperan synkkä loppukohtaus hakee vertaistaan; teos ammentaa raskaita säveliään Ranskan vallankumouksesta, joka nosti giljotiinin terän vapauden vertauskuvaksi. Verinen historia antoi aiheen oopperalle, jonka viimeiset sävelet jättävät kuulijaansa väkevän muistijäljen.
Tositapahtumiin perustuvan oopperan finaalissa kuolemaantuomitut karmeliittaluostarin nunnat alkavat laulaa Salve Reginaa ja marssivat yksi kerrallaan tekemään viimeisen kumarruksensa giljotiinille (katso katkelma). Viiltävän terän toistuvat iskut katkovat dramaattista musiikkia, jossa toivo ja epätoivo kietoutuvat yhteen. Oopperan historiasta lienee vaikea löytää tätä vavahduttavampaa loppukohtausta.
Wolfgang Amadeus Mozartin vuonna 1787 säveltämä Don Giovanni teki nuoreen Pjotr Tšaikovskiin lähtemättömän vaikutuksen - ja monien muidenkin mielestä se on oopperoiden aatelia. Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard piti Don Giovannia kaikkien aikojen suurimpana taideteoksena. Giacomo Casanovan kerrotaan seuranneen oopperan kantaesitystä, sillä hän oli libretisti Lorenzo da Ponten läheinen ystävä.
Innostuin Don Giovannista jo lapsuudessani nähtyäni Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaaman Amadeuksen, jossa esitettiin oopperan huikea finaali. Ikimuistoisessa kohtauksessa Don Giovanni saa vieraakseen kaksintaistelussa surmaamansa miehen hautapatsaan, joka vaatii katumusta (katso kohtaus). Mieleeni on jäänyt myös Joseph Loseyn ohjaama Don Giovanni vuodelta 1979 (katso traileri).
Suosikkioopperani lapsuusversio oli Herbert von Karajanin levytys vuodelta 1986. Jo tuolloin huomasin, että kapellimestari johti dramaattisen finaalin liian hitaasti ja ponnettomasti. Nyt olen kuunnellut Don Giovannin seitsemän kertaa kolmen päivän aikana. Syy tähän on Carlo Maria Giulinin vuonna 1959 kapellimestaroiman levytyksen tenho, joka pakottaa palaamaan oopperan äärelle kerta toisensa jälkeen.
Säkenöivässä levytyksessä välittyy draaman kaari: oopperan ensimmäiset minuutit imevät kuulijan mukaansa seuraamaan Don Giovannin lemmenseikkailuja, jotka johtavat murhan kautta tuhoon. Suosikkini on Leporellon roolin laulava Giuseppe Taddei, joka eläytyy isäntänsä edesottamuksista kärsivän palvelijan katkeruuteen. Parivaljakon kohtaaminen hautausmaalla ja murhatun miehen patsaan pilkkaaminen on hyytävää kuultavaa.
Synkkään tarinaan mahtuu onneksi myös kepeää huumoria: kun orkesteri soittaa katkelman säveltäjän edellisestä oopperasta, Figaron häistä, Leporello puuskahtaa tuntevansa kappaleen jo liian hyvin. Huvittunutta hymyä on vaikea pidätellä, kun Leporello vakuuttaa Donna Elviralle, ettei tämä ole Don Giovannin ainoa valloitus. Aariassa Madamina, il catalogo è questo uskollinen palvelija luettelee isäntänsä lemmenseikkailuja (kuuntele aaria):
In Italia seicento e quaranta,
in Almagna duecento e trentuna,
cento in Francia, in Turchia novantuna,
ma in Ispagna son già mille e tre!
Italiassa kuusisataa ja neljäkymmentä,
Saksassa kaksisataa ja kolmekymmentäyksi,
sata Ranskassa, Turkissa yhdeksänkymmentäyksi,
mutta Espanjassa jo tuhat ja kolme!
Sette stelle viittaa Otavaan, jonka seitsemän tähteä innoittivat Aleksis Kiveä kirjoittamaan Jukolan veljessarjasta. Kulttuuriblogini italiankielinen otsikko sisältää siten kolme avainasiaa: oman sukunimeni, suomalaiset juureni ja innostukseni saapasmaahan. Aiheeni risteilevät Helsingin ja Rooman välillä eksyen toisinaan kiemuraisille sivupoluille ja vieraille mantereille.
Otava esiintyy myös kuvataiteessa: esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ja Vincent van Gogh maalasivat tähtikuvion välkettä teoksiinsa. Luovuudelle annetaan yleensä yhdestä viiteen tähteä, mutta Otava tähtää korkeammalle: seitsemän tähden kulttuuriblogini etsii erinomaisuutta ja kaihtaa keskinkertaisuutta. Sette stelle keskittyy nimensä mukaisesti loistokkuuteen.
Kirjoitan kärjistäen, sillä haluan lietsoa lukijoissani ajatuksia: omalla totuudellani haastan luutuneet käsitykset ja ärsytän ottamaan kantaa. Kavahdan pitkiä vuodatuksia ja yritän sijoittaa sanottavani rivien väleihin. Taiteen tulkitsema elämän mysteeri avautuu kirkkaampana, kun katse käännetään tähtiin. Sette stelle pohdiskelee katoavaisuutta, josta riittää ammennettavaa Otavan kauhalle.
Tervetuloa käyttämään Blogit.uusisuomi.fi -sivustoa. Tämä on ensimmäinen, automaattisesti luotu artikkelisi. Voit muokata sitä tai poistaa sen oikeassa laidassa olevan Hallinta-linkin kautta. Voit myös alkaa kirjoittaa uusia artikkeleita.
|
|
|
